Täällä Rauli Virtanen

Olen ollut enemmän kuin onnekas ja etuoikeutettu, sillä 50 vuotta sitten pääsin suoraan koulunpenkiltä unelma-ammattiin, jonka olen kokenut lähinnä harrastuksena enkä työnä.

Minulla on ollut ainutlaatuinen tilaisuus välittää uutisia ja kuulumisia maailman kaikista maista, todistaa lukuisia historiallisia tapahtumia, tavata ihailtuja ja inhottuja valtiomiehiä, poliitikkoja ja pappeja, sekä tutustua ennakkoluulottomasti tuhansiin aivan tavallisiin, ihaniin ihmisiin. Kaikki nämä matkat ja kohtaamiset ovat jättäneet jälkensä minuun ja muokanneet maailmankuvaani.

Haastattelemistani henkilöistä vaikuttavin on ollut Nelson Mandela, jonka kintereillä sain viettää pari päivää pian hänen vankilasta vapautumisensa jälkeen.

Tuntuu, ettei siitä ole pitkä aika kun Fidel Castro ja Josip Broz Tito seisoivat parin metrin päässä edessäni Havannan lentokentällä, tai kun Jasser Arafatin turvamiehet kuljettivat minua aamuöisen Beirutin kaduilla ristiin rastiin jotten osaisi kertoa kenellekään, missä tuo Abu Ammarina tunnettu PLO-johtaja sinä yönä vaihteeksi yöpyi.

Richard Nixon oli Yhdysvaltojen presidenteistä ensimmäinen, jonka vaalikampanjaa seurasin, ja Leonid Brezhnevin ja Nixonin välinen tapaaminen oli pitkän sarjan ensimmäinen huippukokous, josta raportoin. Ronald Reaganin kättelystä ja olemuksesta taas huokui vaalikiertueella jotain sellaista, johon amerikkalaiset tykästyivät yli puoluerajojen, vaikka olinkin jyrkästi eri mieltä hänen ulkopolitiikastaan sisällissotien Keski-Amerikassa.

Tapaamieni poliitikkojen kirjo tämän sivun kuvagalleriassa ulottuu Imelda Marcosista Israelin vankilassa yhä istuvaan Marwan Barghoutiin, Chilen presidentteihin, prinssi Sihanoukiin, Itä-Timorin Xananaan, jne.

Afganistanissa haastattelemani ”Kabulin terurastaja”, Neuvostoliiton tukema presidentti Najibullah päätyi hirtettynä lyhtypylvääseen. Myös Irakin Saddam Husseinille ja Libyan Muammar Gaddafille kävi lopulta onnettomasti. Käyntimme 1980-luvun Pohjois-Koreassa taas oli hätkähdyttävä kokemus kokonaisen kansan manipulaatiosta.

Olen tavannut Kambodzhan Hun Senin ja Nicaraguan Daniel Ortegan silloin kun hekin olivat nuoria. En tiedä, puhuinko heille presidentti Kekkosesta, vai millaisia ohjeita annoin, koska he valitettavasti kuuluvat nyt maailman pitkäaikaisempien poliittisten johtajien joukkoon!

Kansan parasta ajattelevat tai muuten radikaalit kirkonmiehet ovat kiinnostaneet minua siitä lähtien kun vuonna 1971 haastattelin Brasilian ”punaista arkkipiispaa” Dom Helder Camaraa. Alttarille ammuttu El Salvadorin köyhien arkkipiispa, Vatikaanin hiljan pyhimykseksi julistama Oscar Romero puolestaan kutsui kerran minut saarnan jälkeen kotiinsa. Iranissa pääsin haastattelemaan takaovien kautta hallituksen epäsuosiossa olevia toisinajattelijoita, ajatolla Hussein-Ali Montazeria ja ajatolla Jalal Al-Din Taheria, jonka hautajaisista kehkeytyi siihen aikaan suurin Iranin pappishallinnon vastainen mielenosoitus.

Haitin presidentti Jean-Bertrand Aristide oli pappi hänkin. Itä-Timorissa minulla oli kunnia haastatella piispa Carlos Ximenes Beloa, joka jakoi Nobelin rauhanpalkinnon José Ramos-Hortan kanssa.

Ulkomaantoimittajan ja -kirjeenvaihtajan työ on vienyt sananmukaisesti vienyt minut mukanaan maailmalle 1970-luvun alusta lähtien. Seurasin diktatuurien kaatumista Etiopiassa ja Portugalissa, Kambodzhan tragediaa ja Libanonin pitkää sisällissotaa, Taivaallisen rauhan aukion mielenosoituksia ja Nicolae Ceausescun hallinnon kaatumista jouluna 1989.

Presidentti Mauno Koivistoon tutustuin uimarannalla Australiassa ja raportoin myös hänen onnistuneesta Yhdysvaltojen vierailusta. YK:n Namibia-valtuutettu Martti Ahtisaaresta tuli hyvä ystäväni jo vuonna 1978 New Yorkin venäläisessä saunassa, ja olemme pitäneet yhtä siitä lähtien, ikimuistettavat Nobel-hetket mukaanlukien.

Kollegaverkostoni Tim Pagesta BBC:n Lyse Doucetiin on sekin maailmanlaajuinen, kiitos sosiaalisen median joka mahdollistaa yhteydenpidon kaikkiin niihin kollegoihin, ns. fixereihin ja muihin avustajiin, joille olen ikuisessa kiitollisuudenvelassa.

Ulkomaankirjeenvaihtajan työ on ollut antoisaa ja avartavaa, koska se kattaa politiikan lisäksi mm. kulttuuria ja taloutta ja minulle penkkiurheilijana myös urheilun. Juuri ”työni” kautta olen voinut tutustua Muhammed Aliin ja Peléen, tavata ja kannustaa suomalaisia huippuja kuten Ari Vatasta rallitiellä, Keke Rosbergia, Mika Häkkistä ja Mika Saloa heidän varhaisilla formulavuosillaan. Jari Kurriin tutustuin Edmontonissa lukuisissa Stanley Cup mittelöissä sekä Jari Litmaseen Ajaxissa – olemmehan Lahen poikina pelanneet samassa jalkapalloseurassa – tosin eri vuosikymmenillä ja minä muistaakseni Lahden Reippaan D-junioreissa muutaman kuukauden huonolla menestyksellä!

Suurmiesten ja -naisten kohtaaminen on kiinnostavaa, ainahan siinä jotain tarttuu pönötyskuvan lisäksi, vaikka vaatteisiin ja ajatuksiin. En kuitenkaan bongaa presidenttien ja kuninkaallisten haastatteluja, vaan uteliaana jututan mieluummin ihan tavallisia ihmisiä. Ne luonnollisimmat, aidoimmat ja lämpimimmät ihmiset ovat kuitenkin aina ihan tavallisia hyviä tyyppejä, joiden seurassa maailman toreilla ja kahviloissa viihdyn parhaiten. Olen joskus vaarallisesti pelkistänyt tuntemuksiani toteamalla, että mitä köyhempiä maailmalla tapaamani ihmiset ovat, sitä ystävällisempiä ja vieraanvaraisempia he ovat. Meillä hyvinvoivassa Suomessa on heiltä paljon oppimista.

Share This